Mitä te näkisitte jos katsoisitte minua?
Te näkisitte hartioille ulottuvat, paksut punaiset hiukset, pituutta hieman yli 170 cm ja sopusuhtaiset, jopa kauniit kasvot. Normaalin vartalon, normaalin painon. Te tapaisitte hyvätapaisen, kiltin nuoren naisen tekemässä käsitöitä tai nenä kiinni kirjassa. Aina huoliteltu, hymyilevä, ystävällinen. Te ette tietäisi totuutta kaiken takaa, saattaisitte arvata tai aavistaa jotain olevan pielessä, minun peittelevän jotain joko käytökselläni, tai sitten ihan fyysisesti vaatteilla. Mutta ehkä, ehkä teille ei tulisi mieleenkään se pahin.
Se pahin. Se on koko totuus. Se on kun jää paitsi, jätetään pois eikä turvata selustaa. Se alkaa pienistä asioista. Itsensä lääkitsemisellä väärällä tavalla. Siitä seuraa mustelmia ja häpeää vuosiksi. Ahdistusta, jatkuvaa odottelua ja hätää. Kipua. Sen nimi on kemiallinen riippuvuus.
On niitä luvallisiakin riippuvuuksia, jotka ovat syntyneet siitä, että hyvällä tuurilla pääset kerran kuukaudessa vartiksi tapaamaan lääkäriäsi. Lääkäri kirjoittaa reseptille somia pieniä purkkeja ja laatikoita, joissa on keltaisia, violetteja, valkoisia, punavalkoisia pillereitä jotka turruttavat pään ja niiden kyljissä on punaisia varoituskolmioita. Joidenkin lääkkeiden nimiä jopa kavahdetaan, minulle niiden nimet ovat kuin rakkaiden ystävien nimet, yhtä tuttuja ja turvallisia.
Mutta tässä minä olen, paljastan teille alastoman totuuden. Tässä minä olen. Saatan istua tuntitolkulla etsimässä kohtaa kehostani, johon luon uuden mustelman. Muuten tulen sairaaksi. Iloitsen, kun näen mustan veren purskahtavan pienen alipaineen alla ja hetkessä olen taas terveempi. Tasapainossa. Enään ei palele, ei särje ja okseta. Hetkeksi rintakehää kuristava ahdistus katoaa, pystyy pysymään kiinni hetkessä.
Minä tiedän että siellä sinä olet, kaltaiseni. Kunnon tyttö kaksoiselämän kiemuroissa, salailemassa ja selittelemässä. Tiedätkö ystävä, meillä on jopa oma nimi, jotkut kutsuvat meitä haamuiksi. Ne haluavat tavoittaa meidät mutta eivät koskaan tavoita ellemme itse sitä tahdo. Me pidämme kulissit yllä. Me emme riehu kaduilla, emme näy puistoissa. Me kävelemme niiden näkyvien ohitse saaden joko ihailevia tai halveksuvia katseita, kallis laukku olkapäällä heiluen ja korot kopisten miettien, että voi kunpa nuo tietäisivät.
Palataan, T
maanantai 27. helmikuuta 2012
lauantai 18. helmikuuta 2012
Kun on niin väsynyt, että tahtoisi vapaaehtoisesti kävellä mielisairaalaan, kaatua lattialle ja anoa, että ottavat minut hoiviinsa.
Tällä hetkellä suurin haaveeni on, että saisin koko elämästäni loman. Että joku muu päättäisi mitä syön ja koska. Koska menen nukkumaan, koska vietän vapaahetkiä, koska herään ja koska teen mitä ikinä. Ei tarvitsisi huolehtia mistään ulkomaailman asioista, muut huolehtisivat edes pienen hetken minusta. On ehkä hieman hämmentävää, että 16 -vuotiaana kotoa ulospotkaistuna, aina yksin pärjänneenä ja muita tukeneena luullen aina että "Kyllä mä pärjään." olenkin yhtäkkiä unelmoimassa siitä, että voisin heittäytyä muiden varaan.
On eri asia, osaisinko olla niin.
Haluan rauhaa, hiljaisuutta, ehkä kerrankin huolenpitoa.
En tätä elämää. Ruokaruljanssia, vankilaan menevää läheistä, huonoa parisuhdetta, vaikeaa äitiä, alkoholistisiskoa, epämääräisiä ihmissuhteita ja sitä, että kaikki käytännönasiat kaatuvat minun päälleni. Yhteiset ja muiden.
En jumalauta jaksa. En jaksa. En jaksa.
Ja ainoa ihminen, ihan oikeasti ilman mitään itsesäälissä rypemistä, joka tukee ja kuuntelee minua on psykoterapeutti jolle maksan siitä. Ja aika suolaisen summan. Toisaalta, onneksi edes hän on olemassa. Ilman kahta kertaa viikossa hänen luonaan olisin jo varmasti erakoitunut kotiin loppuiäkseni, mikä se loppuikä numeroiltaan sitten olisikaan ollut.
Kuorma on näille hartioille liian raskas.
Puolessa vuodessa laihduin liki 20 kg.
Äiti kehui minua ensimmäistä kertaa ikinä. Siitä, että on hienoa kun olen laihtunut ja "Niin timmissä kunnossa!" Ehkä otan tämän armonpalan vastaan.
Niin, ja äiti tietää syömisongelmista.
Ja niin, miksi aikuinen nainen ruikuttaa täällä äidistään. Mutta ette uskokaan, millaiset välit meillä on. Mutta se on toinen tarina. Äitiäni vaikeampaa ihmistä vaan ei voi kuvitella.
Tällä hetkellä suurin haaveeni on, että saisin koko elämästäni loman. Että joku muu päättäisi mitä syön ja koska. Koska menen nukkumaan, koska vietän vapaahetkiä, koska herään ja koska teen mitä ikinä. Ei tarvitsisi huolehtia mistään ulkomaailman asioista, muut huolehtisivat edes pienen hetken minusta. On ehkä hieman hämmentävää, että 16 -vuotiaana kotoa ulospotkaistuna, aina yksin pärjänneenä ja muita tukeneena luullen aina että "Kyllä mä pärjään." olenkin yhtäkkiä unelmoimassa siitä, että voisin heittäytyä muiden varaan.
On eri asia, osaisinko olla niin.
Haluan rauhaa, hiljaisuutta, ehkä kerrankin huolenpitoa.
En tätä elämää. Ruokaruljanssia, vankilaan menevää läheistä, huonoa parisuhdetta, vaikeaa äitiä, alkoholistisiskoa, epämääräisiä ihmissuhteita ja sitä, että kaikki käytännönasiat kaatuvat minun päälleni. Yhteiset ja muiden.
En jumalauta jaksa. En jaksa. En jaksa.
Ja ainoa ihminen, ihan oikeasti ilman mitään itsesäälissä rypemistä, joka tukee ja kuuntelee minua on psykoterapeutti jolle maksan siitä. Ja aika suolaisen summan. Toisaalta, onneksi edes hän on olemassa. Ilman kahta kertaa viikossa hänen luonaan olisin jo varmasti erakoitunut kotiin loppuiäkseni, mikä se loppuikä numeroiltaan sitten olisikaan ollut.
Kuorma on näille hartioille liian raskas.
Puolessa vuodessa laihduin liki 20 kg.
Äiti kehui minua ensimmäistä kertaa ikinä. Siitä, että on hienoa kun olen laihtunut ja "Niin timmissä kunnossa!" Ehkä otan tämän armonpalan vastaan.
Niin, ja äiti tietää syömisongelmista.
Ja niin, miksi aikuinen nainen ruikuttaa täällä äidistään. Mutta ette uskokaan, millaiset välit meillä on. Mutta se on toinen tarina. Äitiäni vaikeampaa ihmistä vaan ei voi kuvitella.
Alku
Hei, olen Turqoise mutta voitte kutsua T:ksi.
Tämä blogi on minun yritelmäni roikkua elämäreunassa kiinni. Olen sotkuisen lapsuuden ja teini-iän rämpinyt nuori aikuinen, nyt 24 -vuotias nainen. Minulla on hieman ongelmia.
Tahdon paikan, johon purkaa näitä asioita. Minun ongelmani ovat minun pääni sisällä.
Aloittaminen on aina vaikeaa. Mutta tahdon olla heti kättelyssä rehellinen. Haluan tämän blogin mahdollisella avulla hahmottaa elämääni uudelleen, sillä olen kirjoittanut koko ikäni ja nyt tahdon viimein kirjoittaa muuallekin kuin pöytälaatikkoon.
Voin kertoa hieman lisää itsestäni: Vakava masennus, EDNOS, vaikea paniikkihäiriö sekä ahdistuneisuushäiriö. Taustalla on myös vuosien päihdeongelma.
Mutta, tuo on vain osa minua. Olen viimein oppinut ymmärtämään, että en ole sama kuin nuo diagnoosit. Minä olen ihminen, lihaa, verta ja epärytmisesti sitä pumppaava sydän.
Tätä blogia yritän pitää kuin päiväkirjaa silloin nuorena. Ainoana erotuksena se, että tämän voivat kaikki lukea eikä tarvitse sitä pientä lukkoa ja avaimia, jota säilytin aina kaulaketjussa paidan alla. Ihankuin se pieni lukko olisi pidätellyt sitä, kuka olisi halunnut lukea syvimmät ajatukseni heppakuvioisesta Tiimarin päiväkirjasta.
Mutta, minulla on ne päiväkirjat edelleen tallella. Niissä 13 -vuotias hautoo itsemurhaa, on ahdistunut ja vihaa perhettään sekä koko maailmaa. Niiden lukeminen tekee minut surulliseksi, etenkin kun tajuan, että olen itse se tyttö. Se koulukiusattu piesty raukka. Tarkoituksena on joskus kopioida tekstejä myös tänne, kunhan saan ne kaivettua ulos kaapin pohjalta.
Mutta, palataan.
<3: T
Tämä blogi on minun yritelmäni roikkua elämäreunassa kiinni. Olen sotkuisen lapsuuden ja teini-iän rämpinyt nuori aikuinen, nyt 24 -vuotias nainen. Minulla on hieman ongelmia.
Tahdon paikan, johon purkaa näitä asioita. Minun ongelmani ovat minun pääni sisällä.
Aloittaminen on aina vaikeaa. Mutta tahdon olla heti kättelyssä rehellinen. Haluan tämän blogin mahdollisella avulla hahmottaa elämääni uudelleen, sillä olen kirjoittanut koko ikäni ja nyt tahdon viimein kirjoittaa muuallekin kuin pöytälaatikkoon.
Voin kertoa hieman lisää itsestäni: Vakava masennus, EDNOS, vaikea paniikkihäiriö sekä ahdistuneisuushäiriö. Taustalla on myös vuosien päihdeongelma.
Mutta, tuo on vain osa minua. Olen viimein oppinut ymmärtämään, että en ole sama kuin nuo diagnoosit. Minä olen ihminen, lihaa, verta ja epärytmisesti sitä pumppaava sydän.
Tätä blogia yritän pitää kuin päiväkirjaa silloin nuorena. Ainoana erotuksena se, että tämän voivat kaikki lukea eikä tarvitse sitä pientä lukkoa ja avaimia, jota säilytin aina kaulaketjussa paidan alla. Ihankuin se pieni lukko olisi pidätellyt sitä, kuka olisi halunnut lukea syvimmät ajatukseni heppakuvioisesta Tiimarin päiväkirjasta.
Mutta, minulla on ne päiväkirjat edelleen tallella. Niissä 13 -vuotias hautoo itsemurhaa, on ahdistunut ja vihaa perhettään sekä koko maailmaa. Niiden lukeminen tekee minut surulliseksi, etenkin kun tajuan, että olen itse se tyttö. Se koulukiusattu piesty raukka. Tarkoituksena on joskus kopioida tekstejä myös tänne, kunhan saan ne kaivettua ulos kaapin pohjalta.
Mutta, palataan.
<3: T
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)