Mitä te näkisitte jos katsoisitte minua?
Te näkisitte hartioille ulottuvat, paksut punaiset hiukset, pituutta hieman yli 170 cm ja sopusuhtaiset, jopa kauniit kasvot. Normaalin vartalon, normaalin painon. Te tapaisitte hyvätapaisen, kiltin nuoren naisen tekemässä käsitöitä tai nenä kiinni kirjassa. Aina huoliteltu, hymyilevä, ystävällinen. Te ette tietäisi totuutta kaiken takaa, saattaisitte arvata tai aavistaa jotain olevan pielessä, minun peittelevän jotain joko käytökselläni, tai sitten ihan fyysisesti vaatteilla. Mutta ehkä, ehkä teille ei tulisi mieleenkään se pahin.
Se pahin. Se on koko totuus. Se on kun jää paitsi, jätetään pois eikä turvata selustaa. Se alkaa pienistä asioista. Itsensä lääkitsemisellä väärällä tavalla. Siitä seuraa mustelmia ja häpeää vuosiksi. Ahdistusta, jatkuvaa odottelua ja hätää. Kipua. Sen nimi on kemiallinen riippuvuus.
On niitä luvallisiakin riippuvuuksia, jotka ovat syntyneet siitä, että hyvällä tuurilla pääset kerran kuukaudessa vartiksi tapaamaan lääkäriäsi. Lääkäri kirjoittaa reseptille somia pieniä purkkeja ja laatikoita, joissa on keltaisia, violetteja, valkoisia, punavalkoisia pillereitä jotka turruttavat pään ja niiden kyljissä on punaisia varoituskolmioita. Joidenkin lääkkeiden nimiä jopa kavahdetaan, minulle niiden nimet ovat kuin rakkaiden ystävien nimet, yhtä tuttuja ja turvallisia.
Mutta tässä minä olen, paljastan teille alastoman totuuden. Tässä minä olen. Saatan istua tuntitolkulla etsimässä kohtaa kehostani, johon luon uuden mustelman. Muuten tulen sairaaksi. Iloitsen, kun näen mustan veren purskahtavan pienen alipaineen alla ja hetkessä olen taas terveempi. Tasapainossa. Enään ei palele, ei särje ja okseta. Hetkeksi rintakehää kuristava ahdistus katoaa, pystyy pysymään kiinni hetkessä.
Minä tiedän että siellä sinä olet, kaltaiseni. Kunnon tyttö kaksoiselämän kiemuroissa, salailemassa ja selittelemässä. Tiedätkö ystävä, meillä on jopa oma nimi, jotkut kutsuvat meitä haamuiksi. Ne haluavat tavoittaa meidät mutta eivät koskaan tavoita ellemme itse sitä tahdo. Me pidämme kulissit yllä. Me emme riehu kaduilla, emme näy puistoissa. Me kävelemme niiden näkyvien ohitse saaden joko ihailevia tai halveksuvia katseita, kallis laukku olkapäällä heiluen ja korot kopisten miettien, että voi kunpa nuo tietäisivät.
Palataan, T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti