Kun on niin väsynyt, että tahtoisi vapaaehtoisesti kävellä mielisairaalaan, kaatua lattialle ja anoa, että ottavat minut hoiviinsa.

Tällä hetkellä suurin haaveeni on, että saisin koko elämästäni loman. Että joku muu päättäisi mitä syön ja koska. Koska menen nukkumaan, koska vietän vapaahetkiä, koska herään ja koska teen mitä ikinä. Ei tarvitsisi huolehtia mistään ulkomaailman asioista, muut huolehtisivat edes pienen hetken minusta. On ehkä hieman hämmentävää, että 16 -vuotiaana kotoa ulospotkaistuna, aina yksin pärjänneenä ja muita tukeneena luullen aina että "Kyllä mä pärjään." olenkin yhtäkkiä unelmoimassa siitä, että voisin heittäytyä muiden varaan.

On eri asia, osaisinko olla niin.

Haluan rauhaa, hiljaisuutta, ehkä kerrankin huolenpitoa.

En tätä elämää. Ruokaruljanssia, vankilaan menevää läheistä, huonoa parisuhdetta, vaikeaa äitiä, alkoholistisiskoa, epämääräisiä ihmissuhteita ja sitä, että kaikki käytännönasiat kaatuvat minun päälleni. Yhteiset ja muiden.

En jumalauta jaksa. En jaksa. En jaksa.

Ja ainoa ihminen, ihan oikeasti ilman mitään itsesäälissä rypemistä, joka tukee ja kuuntelee minua on psykoterapeutti jolle maksan siitä. Ja aika suolaisen summan. Toisaalta, onneksi edes hän on olemassa. Ilman kahta kertaa viikossa hänen luonaan olisin jo varmasti erakoitunut kotiin loppuiäkseni, mikä se loppuikä numeroiltaan sitten olisikaan ollut.

Kuorma on näille hartioille liian raskas.

Puolessa vuodessa laihduin liki 20 kg.

Äiti kehui minua ensimmäistä kertaa ikinä. Siitä, että on hienoa kun olen laihtunut ja "Niin timmissä kunnossa!" Ehkä otan tämän armonpalan vastaan.

Niin, ja äiti tietää syömisongelmista.

Ja niin, miksi aikuinen nainen ruikuttaa täällä äidistään. Mutta ette uskokaan, millaiset välit meillä on. Mutta se on toinen tarina. Äitiäni vaikeampaa ihmistä vaan ei voi kuvitella.